Kun nyt katson johtajuus-polkuani taaksepäin, huomaan erään piirteen vahvistuneen minussa valtavasti. Nimittäin itsereflektion. Siitä on tullut minulle jokapäiväinen kumppani, jonka avulla ”pallottelen” itseäni. Tekemisiäni. Ajatuksiani. Toimintaani. Minä en tarvitse enää jokapäiväistä meditaatiohetkeä tämän taidon ylläpitämiseen. Itsereflektiosta on tullut minulle luontainen kumppani.
Ymmärrän myös, että haastavien vuosien alkuaikoina minulla ei ollut tätä piirrettä eikä kykyä – näin rehellisen jälkiviisaasti sanottuna. Tottahan toki asioita mietin, pohdin ja yritin reflektoida. Mutta se oli aivan eritasolla. Ehkäpä yksi avainasioista omassa kasvussani johtajana on ollut juurikin itsereflektion oppiminen ja hyödyntäminen. Ja tarkentaisin vielä – terveen itsereflektion oppiminen. Se on minulle yksi tärkeimmistä työkaluista, joka kantaa minua eteenpäin – joka päivä.
Asiajohtamisessa itsereflektio on aika helppoa: teet asioita ja toteat, onnistuiko vai ei. Asiat siis joko ovat tai eivät ole. Mutta ihmisten johtamisessa ja oman käytöksen peilaamisessa terve itsereflektio on mielestäni haasteellista. Siihen pitää rakentaa tietynlainen ajatusmalli, logiikka, toimintatapa, jotta se palvelee. Ja sitä ajatusmallia, logiikkaa ja toimintatapaa pitää olla valmis jatkuvasti peilaamaan ja kehittämään. Muuttamaan.
Johtajana joudun tekemään tiukkojakin päätöksiä asioissa. Joudun linjaamaan, viemään organisaatiota eteenpäin annettuun suuntaan. Henkilöstössä asiat sekoittuvat: henkilöityvät. On tilanteita, joissa voin toimia kuin täydellinen ihmisten johtaja ja saisin silti palautetta, joka vaatisi minua muuttumaan. Palautetta, joka kertoisi, että olen huono ihmisten johtamisessa. Koska ajamani asia on huono, esim. muutos joka on vain pakko tehdä.
Toisaalta myös tällaisessa palautteessa voi olla piilossa totuuden siemen. Kysymys onkin siitä, miten poimia oikeasti rakentava ja omaan toimintaasi liittyvä korjaava palaute, jolla saisit itseäsi kehitettyä haluamaasi suuntaan.
Tosiasiassa tätä palautetta löytyy kaikkialla, kaikista tilanteista. Myös siis niistä ääriesimerkeistä – palautteista, jotka eivät ehkäpä 99% ole paikkaansa pitäviä. Mutta se 1% voi olla kultaakin arvokkaampaa.
Isoin haaste on mielestäni sokeutuminen omalle käytökselleni. Tämä oli rehellisesti sanottuna tilanteeni alussa, kun tähän haastavaan organisaatioon ”lompsin sisään”. Vaikka sain palautetta – osin asiatontakin – en pystynyt poimimaan sieltä edes sitä 1% kultajyvästä. Koska minulla ei ollut itsereflektiota työkaluna. Koska en halunnut nähdä itseäni, en halunnut nähdä toimintamallejani. Koska olinhan aina ollut asioiden johtamisessa hyvä. Tilanne oli minulle uusi. Oli osa-alue, jossa en ollut hyvä. En ollut joutunut käsittelemään tällaista tilannetta aiemmin.
Tiedättekö mitä? Kun kirjoitan tätä, mieleeni nousee ajatukset:
Johtajuus pitää ihmisen nöyränä.
Sen tokikin pitää olla tervettä nöyryyttä, ei siis nöyryyttämistä. Oikeanlainen nöyryys mahdollistaa terveen itsetutkiskelun, terveen itsereflektion. Oppimisen. Kehittymisen
Johtajuus pitää ihmisen uteliaana.
Uteliaisuus ihmisten johtamiseen – samoin kuin asioiden johtamiseen – pitää mielen avoimena, valppaana. Mahdollistaa kasvun.
Minulle itsereflektiosta on tullut tietynlainen mindset. Itsereflektio on minun jokapäiväinen – likimain jokahetkinen kumppanini. Tuokiot sen parissa eivät välttämättä ole pitkiä – ne ovat välillä aivan kuin välähdyksiä. Voin reflektoida hyvin menneitä tilanteita, sitä miksi kyseinen tilanne onnistui. Tai ei niin onnistuneita hetkiä, joista mietin miten voisin ensi kerralla hoitaa asian paremmin. Mutta se reflektio on siellä. Automaattisesti. Ja se ikään kuin rakentaa minulle toimintamallia – mindsettiä – jotta seuraavassa tilanteessa pystyn toimimaan taas piirun verran paremmin. Koska ne tilanteet tulevat yleensä hyvin nopeasti ja vaativat nopeaa reaktiota. Niihin vastaukset – oma toimintamalli – pitää tulla selkäytimestä. Hetkessä.
Ehkäpä tähän liittyy myös tietynlainen armollisuus itselleni. Johtajuuteni alkutaipaleella saatoin vajota syvällekin ”häpeämonttuun”, kun epäonnistuin jossakin tilanteessa ihmisten johtamisessa. En sano, että nykyään näissä tilanteissa en epäonnistumisesta mitään tunteita tuntisi – mutta olen armollisempi itselleni. Tiedän, että näitä epäonnistumisiakin yksinkertaisesti vain sattuu ja tapahtuu. Ja että niistä kehittyy. Että tilanne kasvattaa minua taas eteenpäin ja ensi kerralla olen sen piirun verran parempi ihmisten johtaja. Huomaatteko. En jää möyrimään. Vapauttavaa.
Minähän en tokikaan tiedä, onko itsereflektioni tervettä. Voi olla, että elän jossain ”Matrix-maailmassa”, jossa omassa mielestäni olen hyvä ihmisten johtaja. Mutta jos saan suoraa positiivista palautetta tai henkilöstökyselyn kautta näen tulosteni paranemisen – antaa se osviittaa siitä, että itsereflektiotyökaluni toimii. Ikään kuin skaalaan ja verifioin tuota työkaluani. Mindsettiäni.
Rehellisyyden nimissä täytyy toki sanoa, että suhtaudun tietyllä tavalla kriittisesti henkilöstökyselyn tuloksiin. Niiden analysoinnissa on syytä muistaa, että esimerkiksi mahdollinen kyselyhetkellä tullut ”ei niin mukava tieto” voi peilautua äärimäisen vahvasti tuloksiin. Eli tulos voi olla huono, vaikka olisit kuinka hyvä ihmisten johtaja. Tai vice versa. Positiivinen työhön liittyvä tapahtuma voi nostaa tuloksesi, vaikka ehkä ihmisten johtajuutesi ei ihan sillä hetkellä tuolla mitatulla tasolla ole.
Helppoa kuin heinänteko – eikö?
Mutta kun tähän ihmisten johtajana kasvamiseen on päässyt kiinni, siihen ideaan ja ajatukseen – ja oppimiseen mitä se vaatii. Se ruokkii itse itseään. On ikäänkuin nälkäisempi kehittämään itseään ja sitä kautta itsereflektio vakiintuu luontaisesti työkaluksi. Ruokkimaan tätä kehitystä.
Hemmetti. On tämä mieletön matka!
