” We cannot solve our problems with the same thinking we used when we created them”
~Albert Einstein~
Tämä Einsteinin lause pysäyttää minut aina uudestaan ja uudestaan. Yksinkertainen lause, johon sisältyy aivan valtava oivallus. Oikeastaan haaste.
Jos organisaatio on solmussa, jossa myös itse olet mukana, edellyttää solmun aukaisu jonkin asian muutosta. Muutos puolestaan edellyttää jonkin asian oivaltamista – näkemistä – eri tavalla. Jotain on pystyttävä ajattelemaan eri tavalla. Asioiden muutosjohtamisessa tämä on helppoa – laitat asiat järjestykseen ja ilman tunteita mietit, miten kokonaisuus toimisi paremmin. Mutta kun muutoksen kohteena on muun muassa ihmisyyden eri vivahteet, ei tehtävä enää olekaan niin helppo. Minä kykenen hahmottamaan ja tekemään asioiden muutosta helposti. Mutta tässä tilanteessa kun kyse oli ehkä ennemmin kulttuurin muutoksesta, olin aivan uuden tilanteen edessä.
Sotkun aukaisu helpottuu huomattavasti, jos pystyt astumaan sivuun ja tarkkailemaan sitä ulkopuolelta. Mutta kuinka teet sen, jos itse olet osa sotkua, olet sen sisällä? Yhdistettynä vielä arjen kiireeseen – nopeisiin, lyhyisiin hetkiin, jolloin tuo ulkopuolelta tapahtuva tarkkailu tulisi suorittaa. Ja tuon tarkkailun lisäksi myös tuossa lyhyessä hetkessä toimia eritavalla kuin aiemmin.
Alussa en kyennyt muuttumaan. Haasteellisissa tilanteissa en pystynyt muuttamaan ajatustani. Mieli pysyi samoissa ”kaavoissa” kiinni. Käytin samaa ajattelua kuin aina ennenkin. Tämän seurauksena väsyin. Ei, en saanut burnouttia. Mutta väsymisen vuoksi otin pitkällä lomallani etäisyyttä töihin – nollasin itseni totaalisesti. Ja sattumien kautta tuolla lomalla pääsin myös harjoittamaan meditaatiota. Hetki oli silloin otollinen. Pääsin jotenkin harjoitteessa sellaiseen ”logiikkaan” kiinni, että kotiin palatessani jatkoin meditaation harjoittamista. Joka aamu. Säntillisesti. Puolentoista vuoden ajan.
Meditaation harjoittelussa ”logiikka”, joka minut pysäytti oli lausahdus mielestä: mieli tykkää, kun sillä on ajateltavaa. Näinhän se on. Kuinka monta kertaa meidän ajatukset ”möyrivät” ties missä – mieli tykkää, kun se saa ajatella. Meditaatioharjoitteen avulla opin kuitenkin sen, että voin itse valita, mitä mieli ajattelee. Mielen myllerryksen sijaan saatoin valita, että mieli ajattelee vaikkapa peukaloa. Ja mielihän ajatteli sitten sitä peukaloa. Hetken peukalon ajattelun jälkeen saatoin päästää mielen irti – ja sitä seurasi se meditaation tyhjyys. Rauha. Kunnes taas. Mieli ajatteli. Ja sitten taas mieli laitettiin ajattelemaan jotain ihan muuta. Ja taas päästettiin irti. Tällaista syklistä harjoitetta minä tein siinä meditaatiojakkaralla istuskellessani.
Joku oli kertonut minulle, että kuuden viikon säännöllisen meditaatioharjoittelun jälkeen alkaa huomaamaan eron. Tämä piti itseni kohdalla paikkansa. Niillä main aloin näkemään ensimmäisiä merkkejä uusista oivalluksista, jotka liittyivät omaan mieleeni ja siihen, miten siihen pystyin vaikuttamaan.
Meditaatioissa mieleni ajattelu konkretisoitui äärimäisen hyvin koskien meditaationi pituutta. Koska meditoin aamuisin, minulla oli aina kello soittamassa tietyn ajan jälkeen. Aika oli yleensä sen 20 minuuttia, mutta se saattoi myös vaihdella aamun aikataulusta riippuen. Joinakin aamuina saatoin meditoida 25 minuuttia, toisinaan 35 minuuttia. Kun istuin meditaatiossa ja pyrin pitämään mieleni tyhjänä, yleensä ensimmäiseksi putkahtava ajatus koski meditaatioaikaani. Milloin mieleni kertoi, että olen jo riittävästi meditoinut (ehkä 4 minuutin jälkeen) ja voin jo vallan mainiosti lopettaa sen. Olenhan ihan ”zen”. Tai milloin mieleeni nousi ajatus, että tottahan toki meditaatiojakkaralla täytyy istua vielä pidempään kuin olin aikonut – koska enhän minä muuten ollut ”mahtava meditoija”.
Meditoidessani pystyin jotenkin tarkkailemaan noita ajatuksia, joita mieleni nosti esiin. Pystyin katsomaan niitä kaikessa rauhassa ulkopuolelta. Huomasin, että ne olivat aivan kuin ”paniikki reaktiota”, joita mieleni maalaili minulle. Tiedättekös, samanlaisia reaktioita tulee esimerkiksi silloin, kun paineen keskellä joudut vastaamaan jollekin ehkä kärkkäälle ihmiselle nopeasti jotain. Aivan. Mieleni ajatukset meditaatioajasta olivat omaa verkkosotkuani ja opin ulkoistamaan itseni siitä kaikessa rauhassa. Pystyin havainnoimaan, että mieleni ajatukset eivät olleet todenperäisiä – että meditaatioajan lyhennysvaade johtui kärsimättömyydestä. Tai vaade pidemmästä meditaatioajasta johtuikin mielen suunnattomasta suorituskeskeisyydestä. Pystyin havainnoimaan, koska sain mieleni hiljennettyä – vaikkapa peukalotekniikan avulla. Minulla alkoi olemaan käsissä oma mieleni ”nollausliike”, jolla sain tilanteen nopeasti neutralisoitua ja asetettua itseni tarkkailemaan asiaa ulkopuolelta.
Kuulostaa helpota – eikö totta? Tosiasiassa on vaikea selittää tai kuvata tarkasti, miten tämä työkalu oikeasti toimii. Tämä on asia, joka vaatii sen oman oivalluksen harjoittelun kautta. Ja jokaisella meistä meditaatio varmasti tuottaa erilaisia oivalluksia. Mutta tämä blogihan on minun ajatuksiani. Eli minulle meditaatio toimi näin.
Meditaatio alkoi vaikuttamaan arkipäivääni. Siinä, missä mieli automaattisesti halusi kiinnittyä esimerkiksi haastavaan tilanteeseen, havainnoin tämän. Se oli ikään kuin sama mielen tekninen liike, jonka se teki kesken meditaation alkaessaan täyttämään tyhjää tilaa pohdinnalla meditaatioajasta. Ja minä opin tekemään ”nollausliikkeen”. Sain hyvinkin helposti ja ennen kaikkea nopeasti etäisyyden asiaan, jolloin pystyin lähestymään asiaa uudelleen ja havainnoimaan sen eri tavalla. Ja minulla alkoi avautumaan ihan uudenlainen maailma. Pystyin pikkuhiljaa astumaan verkkosotkusta sivuun ja alkaa toimimaan eri tavalla. Aloin myös itse saamaan rauhaa. Näkemään asioiden ja ihmisten reaktioiden taakse. Ehkäpä ymmärtämään ihmisiä paremmin?
Meditoinko edelleen? Vastaus on, että ainoastaan satunnaisesti. Meditaatiojaksoni kesti tosiaan noin 1,5 vuotta. Silloin oli ainoastaan muutama yksittäinen aamu, jolloin harjoite jäi väliin. Mutta tuo harjoittelu kantaa yhä. Minun aivojeni ”nollausliike” toimii edelleen sadasosasekunneissa – voisin sanoa että jopa intuitiivisesti. Toki täytyy todeta, että en ole mitenkään yli-ihminen tässäkään asiassa. Jos esimerkiksi olen väsynyt, on mielen ”nollausliike” jopa hukassa. Ihminen – ja johtaja – on kokonaisuus, jolloin moni asia vaikuttaa lopputulokseen. Täytyy osata olla myös armollinen itselle. Meditaatioharjoitteen kautta sain kuitenkin vakiintuneen työkalun oman mieleni hallintaan, joka on kiinteä osa oman itseni johtamisen työkalupakkia. Huippu työkalu, jota ilman en pärjäisi.
