Olen joskus kuullut sanonnan, että ei pidä mennä toisen kuralätäkköön leikkimään. Joku voisi todeta, että tämä on aika ”graavi” ilmaisu – ja jopa ilkeä. Nyt kun kirjoitan tätä, olen oikeastaan samaa mieltä. Jos miettii organisaatiosotkua – sitä verkkosotkua, mikä siihen on syntynyt – ei se ainakaan kaikilta osin ole tahallaan tehty. Eikä se ole kaikille osallisille kuralätäkkö, jossa he tykkäävät leikkiä. Siellä verkkosotkussa on niitä ihmisiä, jotka ovat siellä tahtomattaa, tietämättään ja hämmentyneinä. Valitettavasti siellä voi olla myös niitä, jotka siitä sotkun negatiivisesta energiasta saavat voimansa; hämmentävät, sähläävät, säätävät… haluavat ylläpitää sen kuralätäkön, jossa voivat leikkejään leikkiä.
Johtajana katsot organisaatiosolmua ja yrität pysyä sen ulkopuolella. Yrität miettiä, miten sen saisit avattua – arjen kiireen keskellä. Tilanne ei ole helppo. Harvalla meistä johtajista – varsinkaan alkutaipaleella – on sitä kokemusta, mitä haastava organisaatiosolmu vaatii. Joku nyt kuitenkin kysyy, että eikö tähän olisi koulutusta saatavilla? Tottahan toki on. Mutta ei se teoria, vaan se käytäntö. Näitä asioita valitettavasti opit ainoastaan tekemällä, kokeilemalla ja erehtymällä. Kasvamalla. Ja kun teet tämän kaiken sen sinun oman arkityösi keskellä – jossa pitää saada myös organisaation perustyö tehtyä – ei liene ihme, että tunnet välissä aikamoista riittämättömyyden tunnetta.
”Without reflection, we go blindly on our way, creating more unintended consequences, and failing to achieve anything useful.”
~Margaret J. Wheatley ~
Minulle käänteentekevä työkalu tähän haastavaan johtamistilanteeseen oli itsereflektio. Ja ei. Tätä minä en saanut tilattua Amazonista. Sitä ei myöskään ”asennettu päähäni” jossain koulutuksessa. Sen lopullinen käynnistyminen johtui oletettavammin siitä, että ymmärsin organisaationi tilanteen, ymmärsin oman tilanteeni ja ihan aidosti halusin hakea siihen ratkaisua. En vain laastaria vaan syvempää ymmärrystä ja ratkaisua syntyneeseen tilanteeseen. Oivalsin jotain, jota ehkä ei konkreettisesti pysty sanoiksi pukemaan.
Meillä jokaisella on omanlainen tapa ratkaista ongelmia. Minulla itselläni asiat jäävät aina ns. kypsymään. En usein tietoisesti niitä työstä. Jossain vaiheessa siellä mielen sopukoissa ne asiat muovautuvat, niihin yhdistyy jokin ratkaisu ja sitä kautta alan hahmottamaan, mitä tehdä tai miten toimia. Alan näkemään kokonaiskuvaa eri tavalla. Luotan omassa johtajatyössäni tähän ominaisuuteeni ihan äärimäisen vahvasti – niin asiajohtamisessa kuin myös ihmisten kanssa työskennellessäni. Tämä ominaisuuteni pitää myös stressitasoni sopivan matalalla. Tiedän että asioihin tulee kyllä ratkaisu, kun ne ovat riittävästi kypsyneet. Ja kumma kyllä, nämä ratkaisut tulevat aina ennen tarvittavaa deadlinea. Jep, aikamoista.
Itsereflektio vaatii oman pysähdyksen. Sen, että alkaa katsomaan peiliin ja terveellä tavalla miettimään, mitä minä itse voin muuttaa. Muuttaa tai muokata itsessäni, vuorovaikutuksessani. Painotan sanaa terveellä tavalla. Tämä onkin itseasiassa jännä kombinaatio. Voit nimittäin mennä kumpaan ääripäähän tahansa. Voit itsereflektoida itsesi ja painua syvään masennukseen todetessasi, että olet huono johtaja ja huono ihminen ja kaikki syy on sinussa. Tai sitten voit sukeltaa siihen toiseen ääripäähän. Siinä toteat, että oikeastaan kun asioita katsoo kaikilta eri kulmilta, niin syy on jossain muussa kuin itsessäsi. Todellinen, terve itsereflektio – se on todella vaikeaa. Mutta juuri siksi se on itseasiassa koukuttavaa. Mielen leikkiä, jossa yrität itse pysyä mukana kyydissä ja varmistaa, onko kyse mielen illuusiosta vai todellisista ajatuksistasi.
Kuten sanoin, itserefletkiota en tilannut Amazonista. Työstämistä ja työkaluahan se vaatii – pysähtymistä ja asioiden havainnoimista. Uskon, että tätä on mahdollista toteuttaa usealla eri tavalla, usealla eri metodilla. Jollekin itsereflektion hetki on juoksulenkillä, toiselle se on metsässä kävellessä, meren rannalla istuskellessa, tuleen tuijotuksessa.
Oma metodini oli läsnäolon harjoittelu, jota toteutin meditaatiolla. Tämä loi sen pohjan, jonka avulla pystyin tekemään itsetutkiskelua ihan arkielämän keskellä. Se auttoi jäsentämään ajatuksiani, tunteitani ja näkökulmiani. Asettumaan ulkopuoliseksi ja havainnoimaan. Jopa ihan lyhyinä hetkinä.
Ja ei. Minä en valaistunut. Minulle meditaatiosta tuli työkalu, jolla pystyin astumaan sivuun oman mieleni sotkusta ja alkaa näkemään tilanteita kirkkaammin, konkreettisemmin, ilman tunnesolmuja. Se oli työkalu aivoilleni ja se auttoi minua aivan valtavasti.
