Teen töitä sen 8 h (arki)päivässä. Jos nukkumiseen menee se 8 h/vuorokausi, tarkoittaa tämä, että johtaminen nielaisee ihan yhtä ison siivun arjesta kuin se aika, jolloin voin olla vapaasti ”oma itseni”. Tuon 8 tunnin työpäivän aikana tuntuu joskus, että minulta odotetaan aika yltiömäistä suoritusta; suoritusta, jossa pystyn olemaan tasapainossa kaiken häslingin yläpuolella, toimimaan loogisesti, läpinäkyvästi, kaikkia kuunnellen ja kaikesta (mahdollisesta) informoinnista huolehtien jokaisessa hetkessä ja heti. Ja hei – tässä ei suinkaan ole kaikki vaatimukset. Ja tämä kaikki sinun tulee tehdä erinomaisesti siitä huolimatta, oli henkilökohtaisessa elämässäsi mitä tahansa, olisit kuinka väsynyt tai stressaantunut tai olet henkilökohtaisesti itse asioista – tai henkilöistä – ihan mitä mieltä tahansa.
Jos asiaa pysähtyy miettimään, niin voisipa todeta, että johtajan tulee olla kerrassaan Superihminen.
Pysähdyn monta kertaa miettimään varsinkin vähän haastavampien ja raskaampien johtamistilanteiden jälkeen, kuinka usein tiimissä olevat työntekijät tämän ymmärtävät? Että olen vain ihminen, tavallinen kuolevainen. Uskon, että joukosta löytyy niitä, jotka tämän asian näkevät. Mutta kaikki eivät osaa ajatella asiaa tältä kantilta. Ja tuo jälkimmäinen ryhmä muodostaa sen ryhmän, joka tekee välissä johtamisesta raskasta. Tunnustan. Pienikin epäonnistuminen kommunikaatiossa saattaa saada suunnattomat mittasuhteet. Ja hemmetti, että se(kin) moka muistetaan pitkään.
Palaan vielä työyhteisösovitteluun ja siinä tapahtuneeseen avautumiseeni. Kun mitta vain tuli täyteen. Vaikka asiasta on jo useampi vuosi, huomaatte, että se silti kummittelee mielessäni. Ymmärrän täysin, mitä tapahtui ja ymmärrän myös täysin, että en ole Superihminen. Silti se harmittaa. Kun eihän sitä olisi saanut tapahtua – vai olisiko?
Esihenkilötyölle ja johtamiselle asetetaan nykyisin korkeat vaateet. Ja tämä on hyvä – ei kukaan halua enää sitä ”management by perkele” -johtamista. Toisaalta myös työntekijöiden käyttäytyminen, odotukset ja muut johtamiselle asetetut vaateet ovat kasvaneet huomattavasti. Työ ei ole enää työtä, jota tehdään vain elannon eteen. Siitä on muodostunut paljon kompleksisempi kokonaisuus verrattuna vaikkapa 60-luvun menoon. Toki täytyy todeta, että minähän en ole kokenut 60-luvun työelämää. NIIN vanha en ole. Mutta tämä asia on muuttunut elämässämme ylipäätään. Maailmamme on muuttunut.
Muistetaanko tässä muuttuneessa maailmassa kuitenkin se, että myös johtaja(kin) on vain ihminen? Se, että joskus voi käydä niin, että asiat eivät mene ihan niin mallikkaasti, kuin pitäisi?
Itse ajattelen, että mokia saa sattua. Tärkeintä on se, miten reagoin mokaan. Pystynkö ottamaan askeleen taaksepäin, rauhoittaa tilanteen itseni kanssa esimerkiksi keskustelussa? Pystynkö jossain tilanteessa kertomaan, miksi niin vahvasti sanoin jostain asiasta – ja että ymmärsin, että toimin niin?
Toisaalta tämä toimii myös toisin päin. Pystynkö itse näkemään, että työntekijä voi mokata? Pystynkö näkemään, että tuon mokan takana on ihminen – ja asiat voivat kummuta tästä ihmisyydestä, eivät ehkä minusta tai työstä?
Loppu viimeksi reiluus on se, mikä merkitsee.
Näin itse ajattelen.
Se, että mokan sattuessa pystyn rehellisesti sanomaan – tai viestimään – että kämmi tuli. En minäkään aina ihan suoraan mene sanomaan, että ”huh huh, olinpas minä tiukka”. Mutta saatan kertoa, että ”tästä-ja-tästä syystä minä ajoin tätä asiaa vahvasti läpi”. Ja kun tätä tekstiä kirjoitan, huomaan että itselleni ratkaisu on se, että yritän entistä paremmin avata sitä omaa ajatusmaailmaani, omaa näkökulmaani puhumalla asiaa auki.
Sillä eihän kukaan pysty lukemaan minun ajatuksiani.
Pitäisikö tähän sanoa – Luojan kiitos.
