Työyhteisössä konfliktit voivat olla eritasoisia. Haasteet voivat olla työntekijä-työntekijä välisiä tai ne voivat olla eri tiimien välisiä. Ne voivat myös olla työntekijä – esihenkilö/johtaja välisiä tai tiimi – esihenkilö/johtaja välisiä konflikteja. Kuten ehkä blogia lukeneet ovat jo huomanneet, minä olen ollut osana tuota viimeistä vaihtoehtoa. Ja olin siinä ihan kainaloitani myöten.
Organisaatiohaasteiden aikana haettiin koko ajan erilaisia ratkaisukeinoja tilanteeseen. Mukana oli esimerkiksi työterveyspsykologia, työnohjausta ja muita vaihtoehtoja. Näistä mikään ei kuitenkaan tuottanut rakentavaa tulosta. Organisaation verkon solmu oli todella tiukka. Haasteet syntyivät arkipäiväisissä hetkissä; hetken kokoontuminen esimerkiksi työnohjaukseen ei näitä solmuja aukaissut. Ne eivät oikeasti tuoneet konkreettista apua arkipäiviin. Ja toki näin jälkikäteen voin todeta, että itselläni ei myöskään ollut tuolloin ihmisten johtajana sellaisia taitoja, joita tilanne vaati.
Kun tilanne oli jatkunut jo jonkin aikaa, olivat pahimmat aallokot kuitenkin vähän laantuneet. Kuulin työyhteisösovittelusta. Konsepti kiinnosti minua välittömästi: kaikkia konfliktin osapuolia kuullaan yksittäin ja tämän jälkeen asiat nostetaan keskusteluun ryhmänä, asiat puhutaan avoimeksi pöydälle ja tämän jälkeen muotoillaan yhdessä sopimus, johon kaikki osapuolet sitoutuvat. Hieno malli. Ehkäpä minäkin saisin ääneni kuulolle? Ehkäpä minäkin tulisin paremmin ymmärretyksi?
Minulla ei ollut ketään, joka olisi voinut omasta kokemuksestaan suositella työyhteisösovittelijaa. Niinpä jouduin turvautumaan netin ihmeelliseen maailmaan. Ymmärsin hyvin, kuinka tärkeää oikean sovittelijan löytäminen oli. Ainutlaatuinen tilaisuus onnistua – ja myös epäonnistua. Löysin mielestäni hyvän; henkilön, joka myös kouluttaa sovittelijoita. Referenssit näyttivät hyviltä. Niinpä kontaktoin hänet, tapasimme ja sovimme, että prosessi käynnistetään.
Mietin aika paljon, miten tästä kirjoittaisin. Nimittäin työyhteisösovittelu prosessi ei ollut minulle helppo kokemus. Voisin jopa sanoa, että tekemästämme ihan asiallisesta sovittelusopimuksesta huolimatta työyhteisösovittelu oli minun kohdallani kokemuksena kauhea.
Ymmärrän ja näen, että sovittelija yritti parhaansa. Mutta tosiasia on, että hän ei ymmärtänyt sitä mindsettiä, jota johtajana kannan. Että minulla on se tietty rooli, tietty pidättyväisyys, joka säilyy myös sovittelussa. Se on osa minun ammatti-identiteettiä ja se on tiukassa.
Mielestäni johtaja-johtaja sovittelussa tuo tietynlainen pidättyväisyys voi purkautua ja pöydälle voidaan laittaa avoimeksi kummankin johtajan ”sielut”. Johtajat voivat kohdata toisensa hyvinkin henkilökohtaisella tasolla. Mutta kun sovittelua tehdään tiimi vs esihenkilö/johtaja akselilla, en usko että tuollaista avoimuutta pystytään ikinä saavuttamaan. Eikä mielestäni pidäkään – johtajan ammattirooli estää sen. Ja tämä täytyy ymmärtää – myös sovittelijan.
Meillä syntyi sopimus, koska johtajana ymmärsin ammattiroolistani käsin, että se hyödyttää organisaatiota. Ja sanon toki tässä vaiheessa, että sopimus itsessään oli ok. Mutta prosessi siihen – se ei ollut.
Tulen kirjoittamaan nämä asiat auki varmaankin muutamassa erillisessä tekstissä eli pilkkomaan tämän kokemuksen paloiksi. Muuten tekstistä tulisi liian pitkä.
Mitäkö haen, kun haluan kirjoittaa tämän kokemukseni auki?
Haen sitä, että samanlaisessa tilanteessa oleva johtaja saa vertaistukea. Että hän näkee, että on olemassa se kuuluisa ”joku muu”, joka on kokenut tilanteen todella raskaana.
Haen sitä, että johtajan ammattirooli tulee näkyvämmäksi ja ymmärretyksi – että se pysyy ja kantaa myös tuon tyyppisissä tilanteissa. Ja että se rooli on osattava ottaa huomioon.
Toivon myös, että tämän postauksen lukijoiden joukossa olisi jokunen työyhteisösovitteluita tekevä – joka ehkä näiden tekstien avulla saa lisää osaamista haastavan tilanteen aukaisemiseen. Ja ymmärtää myös johtajan ”näkymän” tilanteessa. Ymmärtää johtajaa.
Muistakaa.
Minä en syytä ketään.
Minä näen ja ymmärrän kokonaisuuden, nyt. Ymmärrän sen kasvuprosessina, joka on muuttunut voimavaraksi ja paremmaksi itsetuntemukseksi. Kokemukseksi, joka on minulle kasvanut osaamiseksi, joka on matkassani mukana.
Kukaan ei tehnyt missään vaiheessa mitään väärää. Elämässä – ja työelämässä – vain sattuu ja tapahtuu asioita. Niitä omalla tavalla pieleen menneitäkin.
Muistakaa.
Minä kirjoitan vain Minun Ajatuksia Johtajuudestani.
