Yksinäisyys johtajana.
Huomaan, kuinka näihin vanhoihin asioihin palaaminen nostaa minulle tämän tunteen pintaan. Koen vielä häivähdyksinä sitä ahdistuneisuutta, sitä yksinäisyyttä, joka liittyy noihin vuosiin jolloin kasvoin paitsi johtajana, ennen kaikkea myös ihmisenä. Se matka ei ole ollut helppo. Mutta jos nyt saisin valita – tekisin sen matkan uudestaan.
Kaikki on nyt hyvin. Minulla on työkalut – itsetuntemus – jolla pärjään hyvinkin haastavissa tilanteissa. Enkä sano, että haastavat tilanteet olisivat minulle nykyään helppoja – vasemmalla kädellä hoidettavia. Ne vaativat minulta joka kerta pohdintaa, oman itseni läpikäymistä ja reflektointia, jotta pääsen niistä eteenpäin. Minulle tapahtuu edelleen virheitä kommunikoinnissa ja vuorovaikutuksesta – koska olenhan vain ihminen. Mutta nyt en enää tipahda sellaiseen mustaan aukkoon, johon joskus tipuin. Kaiken tämän läpikäymisen jälkeen minä tiedän, että minä selviän. Että se tie, jolla pääsen rakentavasti ja fiksusti eteenpäin, löytyy aina. En vain siis rymistellen, vaan aidosti ihmisiä kuunnelleen, yrityksen prioriteetteja kuitenkin eteenpäin ajaen. Se vaatii minulta kuitenkin koko ajan henkilökohtaista kasvua. Ja tämä on se, mikä ruokkii minua.
Nyt kirjoittamieni blogitekstien jälkeen minulla nousee vahvasti esiin myös toinen syy, miksi näitä kokemuksiani auki kirjoitan. Toivon, että internetin syövereistä löytyy edes yksi ihminen, yksi johtaja, yksi esihenkilö, joka huomaa jonkun muun kokeneen ehkäpä samoja asioita kuin hän kokee tai on kokenut. Tai että internetin syövereistä löytyy edes yksi työntekijä, tiimiläinen, joka tekstini perusteella huomaa, että se johtajakin on vain ihminen. Koska sitähän me kaikki olemme. Ihmisiä, jotka työpaikassa olemme kerääntyneet työpaikan asettamien raamien sisälle. Ja siellä raameissa meidän tulee toimia mahdollisimman hyvin ja ihmismäisesti kaikkien niiden tavoitteiden keskellä, jotka työpaikka meille asettaa. Meidän tulee toimia mahdollisimman hyvin ja ihmismäisesti siitäkin huolimatta, että joka työpäivä me kannamme sinne töihin mukaan myös tämän ihmisyyden nahkapuvun kaiken kirjon.
Olenkin itse alkanut näkemään johtajuuden tietyllä tavalla kaksijakoisena. Se tarjoaa minulle sitä älyllistä haastetta, mitä tarvitsen. Prosessien kehittämistä, operatiivisen toiminnan optimointia jne. Asioita, joista innostun, koska aivoni tarvitsevat ”pähkinöitä purtavaksi”. Mutta se tarjoaa minulle myös kanavan lisäkasvuun ihmisenä. Asian, joka on ikään kuin bonus. Asian, joka heijastuu minussa kaikkialle – myös työajan ulkopuolella. Se kasvaa minuun sisään ja kuuluu osaksi minuuttani. Ehkä tiiviimmin, kuin esimerkiksi toimintaketjun optimoinnit. Se on jotain sellaista pääomaa – jotain sellaista rauhaa – jota en ole voinut uskoa aiemmin saavuttavani.
Mitä haluan sanoa Sinulle? Jos painit keskellä johtajuuden – ja esihenkilötyön – haasteita. Keep going on! Kaikki selviää, kun vain muistat olla rehellinen itsellesi ja omalle kasvullesi. Tottahan toki jossain vaiheessa voi ratkaisu olla se, että lähdet eteenpäin – vaikkapa toiseen yritykseen. Mutta nou hätä -niin kauan aikaa kuin olet rehellinen itsellesi ja omalle kasvullesi – tuokin ratkaisu tulee sinulle hyvinkin selkeästi esiin. Koska asiat järjestyvät – aina.
Itselleni vaikeuksien keskellä pelastusrengas oli se vapaus, jolla sain toteuttaa tuota älyllistä puoltani: käydä läpi operatiivista toimintaa ja hakea lainalaisuuksia ja selkeyksiä siihen. Tähän työhön – vai pitäisikö sanoa, että tähänkään työhön – eivät esihenkilöni puuttuneet. Näin jälkikäteen voin todeta, että jos he olisivat siihen puuttuneet – rajoittaneet minun vapautta käyttää älyäni ratkomaan ongelmia ja kokonaisuuksia – silloin minä olisin valinnut toisin enkä jäänyt kasvamaan. Rehellisyyden nimissä: minä tajusin tämän oman kokonaisuuteni kuvion vasta paljon sen jälkeen, kun pahin hämmennys työyhteisössä oli mennyt ohi. Eli hae itsellesi se pelastusrengas, joka kantaa. Joka pitää sinut pinnalla, vaikka vesilasissa myrskyäisi. Ja jos tätä pelastusrengasta ei ole – tai se on liian hauras – älä pelkää tehdä omaa ratkaisuasi. Koska kyse on loppu viimeksi vain työstä. Ja työn pitää kuitenkin olla meille – pääsääntöisesti – palkitsevaa.
Minä jatkan näitä blogitekstien kirjoittamisia. Puran edelleen käymääni läpi. Koska se auttaa paitsi minua lopullisesti ”niputtamaan” tämän jakson elämästäni – uskon myös entistä vakaammin, että se auttaa myös muita. Se, että näet, että loppu viimeksi sinä et ole ajatuksiesi ja tunteidesi kanssa yksin. Ja ennen kaikkea näet sen, että näistä organisaation verkkosotkuista voi ihan oikeasti selvitä ja päästä eteenpäin. Ja niistä muovautuu jotain ihan muuta. Koska loppu viimeksi: kaikki vaikeudet, joita elämässämme kohtaamme, muuttuvat jollain aikajänteellä voimavaroiksi, kunhan kohtaamme ne rehellisesti ja olemme myös valmiita omaan kasvuumme.
Hyviä lukuhetkiä, jatketaan matkaa.
