Työyhteisösovittelu on toimintamallina mielestäni erinomainen. Tarkoitus on, että kaikki saavat äänensä kuuluviin. Näin minäkin oletin. Oma kokemukseni kuitenkin oli, että meidän sovittelu ei ollut puolueetonta ja jouduin tilanteeseen, jossa koin olevani äärimäisen epäreilussa asemassa – loppu viimeksi tuntematon sovittelija ”liidasi” keskustelua ja koin joutuvani melkoisen painostuksen kohteeksi.
Näin jälkikäteen ymmärrän, kuinka valtavan tärkeä rooli on sovittelijalla itsellään. Ymmärrän myös, että se ei ole helppo pesti – pysyä tuntemattomien ihmisten ja suurten ristiriitojen välillä neutraalina ratkaisijana. Samoin ymmärrän, että saatoin tilanteessa triggeröityä, jolloin toki omat tuntemukseni olivat hyvin vahvoja. Samoin ymmärrän, että meillä oli työyhteisössä valtavan vahva tunnepatoutuma. Ei helppoa, ei helppoa.
Meillä työyhteisösovittelu alkoi yksilökeskusteluilla. Jokainen sai käydä tapaamassa tunnin verran sovittelijaa ja purkamassa tuntojaan. Keskustelut olivat luottamuksellisia, eikä tarkoituksena ollut tuoda niistä mitään yhteiseen tapaamiseen – sovittelupöytään. Näissä yksilötapaamisissa sovittelija pystyi käymään läpi sovittelumenetelmää ja sai myös tarvittavaa taustatietoa työyhteisön konfliktista. Ja jokainen sai äänensä ja tarinansa kuuluville sovittelijalle.
Minä aloitin nämä henkilökohtaiset keskustelut. Eli olin ensimmäinen haastateltava. Tämän jälkeen sovittelija haastatteli muutaman päivän aikana muut sovitteluun osallistujat.
Minä koin muutoksen sovittelijan asenteessa jo näiden haastattelupäivien aikana kohdatessani häntä ohimennen. Enkä minä tarkoita, että olisin kokenut, että hänen olisi pitänyt kertoa minulle mitä työntekijät olivat hänelle kertoneet. Minä koin eron siinä tavassa, miten hän kohtasi minut. Ihmisenä. Miten hän katsoi minua. Rehellisesti sanottuna aivan kuin arvostellen – säälien, ihmetellen. Olimme tulleet hyvin toimeen sovitteluprotokollaa käynnistäessämme ja pystyneet yleisesti keskustelemaan hyvin esim. johtamiseen liittyvistä yleisistä asioita ja ajatuksista. Tämä yhteys oli kuitenkin nyt muuttunut. Katkennut.
Olin omassa henkilökohtaisessa haastattelussani pysynyt työroolissani. Olin toki puhunut asioita auki, mutta pidättäydyin visusti syyllistämästä – haukkumasta – ketään. Kun tapasin sovittelijaa näiden haastattelupäivien aikana ja katsoin häneen tiesin – tai ainakin mieleni minulle reippaasti tätä mielikuvaa maalasi – että hän oli saanut yllin kyllin kuulla, kuinka kauhea ihminen minä olen. Ei sitä, miten minä johdan. Vaan yksinkertaisesti kuinka kauhea ihminen minä olen. Ymmärsin, että nyt liikutaan hyvin henkilökohtaisella tasolla – ei siis enää työrooleissa eikä työnkuvissa. Vaan hyvin hyvin henkilökohtaisella tasolla. Ja mietin hiljaa, mitä tästä tulee seuraamaan.
Ensimmäinen yhteistapaaminen sen sitten näytti toteen.
Aivan kuten missä tahansa yhteistapaamisessa, ryhmän dynamiikka muodostuu niistä ihmisistä, jotka puhuvat paljon. Ja niistä ihmisistä, jotka puhuvat vähemmän. Isoin osa ryhmästä pystyi keskustelemaan asiasta hyvinkin avoimesti ja rakentavasti. He pystyivät reflektoimaan tunteitaan ja ajatuksiaan heidän työminäänsä ja heidän työminänsä arvomaailmaan. Mutta sitten oli niitä hetkiä, jolloin varsinkin rakentavuus oli kaukana.
Arvostan sitä, että työntekijät pyrkivät antamaan avoimesti palautetta. Tuossa vaiheessa olin itse kuitenkin vielä hyvinkin ”kiinni” ihmisten johtamisen näkökulmasta – olin asiajohtaja. Tämän myötä palautteisiin minä vastasin asioina. Ymmärrän – varsinkin nyt – kuinka tämä turhauttaa työntekijöitä. Näistä nousevat ne tutuhkot kommentit: ”johto ei kuuntele”, ”johto ei ymmärrä”. Enkä minä sitä ilkeyttäni tehnyt – en ollut vain vielä kasvanut ihmisten johtajuuteen. Minä olin kiinni asioissa. Henkilöstöni oli kiinni tunteissa. Meillä oli rotko välissämme, johon olisi pitänyt saada silta rakennettua.
Sovittelijan ratkaisu tällaiseen keskusteluun oli mielestäni aika yllättävä. Hän useamman kerran nosti esiin minulle, että ”etkö sinä nyt kuule työntekijää”, ”kuuntele nyt häntä” – ja muuta vastaavaa. Voisin jopa sanoa, että hän toisti näitä asioita hyvinkin turhautuneena, jopa närkästyneenä.
Ymmärrän toki nyt hyvin, mitä hän ajoi takaa. Hän halusi saada minut pysähtymään, kuuntelemaan ja ennen kaikkea ymmärtämään työntekijöideni sanomaa. Mutta enhän minä kyennyt. Olin todella haastavassa ja hankalassa – jopa ikävässä ja raskaassa – tilanteessa. Hänen ratkaisutapansa tähän ei ollut – mielestäni – ammattimainen. Hänellä kuitenkin oli kokemusta ristiriitatilanteiden ratkaisemisesta – hänhän jopa koulutti työyhteisösovittelijoita. Tämä oli sovittelussa se vaihe, jossa aloin hyvin vahvasti tuntemaan, että sovittelijan puolueettomuus hävisi. Tuntemaan, että minä olin syytettyjen penkillä. Tuntemaan, että sillan rakentamisen sijaan – graavi ilmaisu – minua kivitetään sieltä rotkon toiselta puolella. Porukalla.
Ymmärrän hyvin, että nämä kaikki edellä mainitsemani ajatukseni saattoivat johtua vain siitä, että sovittelu triggeröi minussa vahvan puolustusreaktion. Se(kin) on hyvin inhimillistä. Ymmärrän myös hyvin, että sovittelija saattoi toimia oikeasti ammattimaisesti – mutta minä en vain kyennyt vastaanottamaan sitä. Mutta minä kirjoitan siitä, mitä minä koin. Miten minä koin. Koska minä kirjoitan Minun Ajatuksistani Johtajuudestani.
