Aloitan tämän heti toteamalla, että en ole ollut ikinä parisuhdeterapiassa. Mutta oletan – tai ainakin elokuvien perusteella oletan – että siellä puhutaan asioita hyvinkin avoimesti, hyvinkin tunteella ja aika-ajoin jopa hyvinkin syyttäen. Asioita voidaan ladella suoraan ilman, että jälkiseuraamuksia täytyy miettiä. Tai sitä, miltä toisesta ihmisestä tuntuu.
Minä istuin ensimmäisessä työyhteisösovittelun ryhmätapaamisessa. Ja mietin keskustelua kuunnellessani, että oletetaanko minun keskustelevan parisuhdeterapiatasolla – vai työyhteisötasolla.
Kuten jo edellisessä tekstissäni totesin, ryhmäkeskustelussa on niitä, jotka puhuvat paljon. Ja niitä, jotka puhuvat vähemmän. On niitä, jotka pystyvät asioista keskustelemaan ja reflektoimaan niitä asiallisesti. Ja sitten on se ääripää, joka olettaa että nyt on lupa antaa tulla. Kaiken.
Tiedättekö, miltä tuntuu istua työpaikalla ja ottaa vastaan hyvin henkilökohtaista palautetta. Suorastaan vihaa? Minä tiedän. Ja voin sanoa, että se ei tunnu mukavalta. Onneksi tällaisia henkilöitä tapaamisessa oli vain yksi. Mutta se yksikin oli jotain kauhean rumaa. En minä olettanut, että minua ylistetään tuossa tilaisuudessa. Mutta en minä myöskään olettanut, että joudun kohtaamaan hyvin henkilökohtaista inhoa, hyvin henkilökohtaista vihaa. Ja se kerrotaan minulle kaikkien edessä hyvinkin halveksien. Ilman, että työyhteisösovittelija asiaan puuttuu. Tuo viha, tuo inho, ei nimittäin liittynyt millään tavalla minun asioiden hoitamiseen tai työminääni. Se oli suoraa palautetta minulle, minun ihmisyydestäni. Syvää inhoa minua kohtaan. Ihmisenä.
Enkä minä tiedä, olisiko työyhteisösovittelijan pitänyt puuttua asiaan. Minusta olisi. Vaikka sovittelussa pyritään saamaan asiat auki pöydälle, on siinä mielestäni oltava jokin raja. Koska kyse ei ole sukulaisuussuhteesta eikä parisuhteesta. Kyse on työpaikasta.
Tiedostan hyvin, että tuon asian esiin ulkoistaen tilanteen inhottavuuden itseni ulkopuolelle – toisiin henkilöihin. Siihen, että muut toimivat tilanteessa väärin. Mutta tätä blogia lukeneet tietävät, että minä ymmärrän että en itsekään ole täydellinen. Mutta tuossa tilanteessa – tuossa suorainaisen vihan kohteeksi joutumisessa – siinä minun ei olisi pitänyt olla. Sitä tilannetta ei olisi saanut syntyä.
Tiedostan myös äärimäisen hyvin, että sovittelussa ei voida keskustella vain asioista. Konfliktimme oli sitä luokkaa, että siellä ilman muuta piti keskustella myös tunteista. Mutta jotenkin olisi pitänyt olla sellainen kultainen keskitie, jossa sovittelu olisi edennyt eteenpäin. Turvallinen tila. Ja mielestäni tuon keskitien ja turvallisen tilan hakeminen ja siinä pysyminen olisi pitänyt olla sovittelijan tehtävä. Mutta näin ei ollut. Ja minä vain istuin. Istuin hiljaa ja kuuntelin. Ja voin pahoin.
Loppupuolella pääsin työyhteisösovittelijan kunnon ”pyöritykseen”. Ilmeisesti yksilötapaamisista oli hänelle kummunnut ajatus näyttää, että minä en suutu. Että minulle voi sanoa likimain mitä vain ja minun suuttumistani ei tarvitse pelätä. Vahvana ja hyvin asiakeskeisenä johtajana tiedostan hyvinkin, että jotkut voivat pelätä että suuttuisin. Ja sitä, mitä siitä seuraisi.
Siinäpä minä sitten istuin. Ja aloin ottamaan vastaan aikamoista höykytystä. Välissä sovittelija totesi porukoille, että katsokaa nyt, ei hän suutu. Ja sitten jatketiin. Panokset kovenivat, asiat kovenivat. Ja kas. Aina välissä todettiin, että kyllä minulle voi sanoa – en suutu. Katsokaa nyt.
Rajahan siinä tuli vastaan. Ja minä suutuin. En ole kauhean ylpeä tuosta hetkestä, mutta rehellisesti sanottuna minulla tuli mitta täyteen. En minä huutanut, en lyönyt enkä potkinut. Vaan minä kerroin – hyvin painokkaasti ja hyvin suoraan, mitä minä ajattelin. Sen, että jokaisen tulee ymmärtää että minulla on ammattiroolini, jonka vuoksi joudun tekemään ja sanomaan asioita – ja sen takana olen minä ihmisenä, jolla asioista voi olla hyvinkin erilainen mielipide. Taisinpa nyt vielä suutuspäissäni kertoa aika suoraan, että ovatko he niin tyhmiä, että he eivät tätä ymmärrä. Hyvä minä. Olen todella ylpeä tästä repeämisestäni.
Mitäkö teki sovittelija? Kun hän ymmärsi, että nyt johtajan sanainen arkku aukesi, hän alkoi hyssyttelemään. ”Älä nyt”. Varsinainen tilanteen pelastaja. Koin sen hyvin halveksivana – hän oli ajanut minua vasten seinää todella vahvasti. Todella rumasti. Ja epäonnistuttuaan hän syyllistää minut. Hyssyttelee. Rehellisesti sanottuna kohtelee kuin lasta.
Raja oli lopullisesti ylitetty. Se raja, että en pystynyt enää lainkaan luottamaan sovittelijaan. Ammattiroolini toki palasi ja olin kohteliaan etäinen kaikille. Mutta sovittelussa en ollut enää aidosti mukana.
Ensimmäinen sovittelutapaaminen loppui tuohon minun mahtavaan ulostuloon – sehän tyhjensi pajatson niin täydellisesti, että eipä siinä enää ollut kenelläkään oikein mitään sanottavaa. Tuli vielä toinen tapaaminen, jossa pystyimme asiallisen kohteliaasti puhumaan asioista ja saimme aikaiseksi ihan kelvollisen sopimuksen. Sopimuksessa oli hyviä asioita ja käyttäytymissääntöjä. Se antoi meille pohjaa ponnistaa organisaatiossa eteenpäin. Eli sinänsä voisi todeta, että sovittelu auttoi tilannetta. Mutta minulle se oli kokemus, jota en halua enää ikinä työurallani kokea. Mieluummin menisin vaikka sinne parisuhdeterapiaan.
