Jos organisaatio on sotkussa, sen on syytä olla johtaja, joka alkaa tekemään muutoksia. Johtaja voi muuttaa organisaatiorakennetta, hän voi siirtää ihmisiä toisiin tehtäviin, muokata tehtäväkuvia. Tai johtaja voi jopa itse alkaa miettimään, olisiko uusi työ se itselle oikea ratkaisu. Omalla kohdallani päädyin ratkaisuun, että minä jäin. Ja organisaatio jäi. Mutta minä muutuin. Ja nyt voin sanoa, että myös organisaatio muuttui – me muutuimme. Ajan kanssa. Jotta organisaatio pystyi muuttumaan, vaati se minun muutokseni. Mahatma Gandhi osuu siis otsakkeen mukaisessa lausahduksessaan täysin oikeaan.
Sainko tukea tähän haastavaan tilanteeseeni? Voin oikeastaan sanoa, että en pahemmin. Uskon, että tämä yksinäisyys on monelle johtajalle tuttu tunne. Kun vastaat organisaatiosta, vastaat siitä työpäivän jokaisena hetkenä. Vaikka saisitkin ulkopuolista apua, tukea, sparrausta – nämä ovat vain lyhyitä hetkiä, lyhyitä interventioita, verrattuna työssä viettämääsi kokonaisaikaan.
Haastavassa organisaatiotilanteessa johtajana olin yksin. Olin yksinäinen ja pahoinvoiva. Hämmentynyt niiden tunteiden ja ajatusten kanssa, jotka koskivat itseäni johtajana. Ja jopa itseäni ihmisenä. Mutta näillä fiiliksillä minä menin joka päivä töihin ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin että kaikki olisi hyvin. Kuin että en tuntisi itseäni huonoksi ihmiseksi. Tein työtäni, sain asioita aikaiseksi – ja näistä asioiden aikaansaamisesta iloitsin. Ja samalla kertaa olin myös ihan äärimäisen hämmentynyt. Hämmentynyt siitä, millainen organisaatiokulttuuri oli, miten eritavalla ihmiset pystyivät toimimaan ja vuorovaikuttamaan. Ja miten minä voisin tässä organisaatiokulttuurissa toimia – tai miten minä voisin siihen vaikuttaa. Miten minä ylipäätänsä pystyisin kommunikoimaan niin, että en aiheuttaisi niin suurta tunnereaktiota. Että en olisi kuin se norsu posliinikaupassa.
Jostain sieltä syvästä uumenista lähti käyntiin prosessi, jossa aloin hahmottamaan asioita ja itseäni eri tavalla. Ufo-norsu alkoi liikkumaan varovaisemmin posliinikaupassa. Ei suinkaan siksi, että hän pelkäsi askeleitaan. Vaan siksi, että hän alkoi havaitsemaan askeleensa ja ympäristönsä entistä tietoisemmin.
Ei tokikaan ole yhtä ainoaa viisasten kiveä, jotka ratkaisi kaikki ongelmat kerta heitolla. Itselleni isoin vaikuttavin asia oli se, että jostain syystä pystyin alkaa havainnoimaan tilanteita ja ihmisiä toisella tavalla. Aivan kuin olisin astunut ulos siitä sotkuisesta verkosta, joka veti minua ihmismielen syövereihin. Havahduin, aloin tarkkailemaan asioita ja tilanteita sen sotkuisen verkon ulkopuolelta, ulkopuolisena. Tarkkailin niin itseäni, omia ajatuksia, omia sanojani ja omia tekojani. Mutta tarkkailin myös muita. Sitä, miten sanomiseni vaikutti. Sitä, miten vaikutti jos muokkasin sanomistani. Sitä, miten muiden sanominen vaikutti minuun. Harjoittelin, opettelin.
Huomasin entistä enemmän alkavani pohtimaan, mikä on ihmisten käyttäytymisen takana ja ennen kaikkea mikä on oman käyttäytymiseni takana? Koska tosiasia on se, että harvoinpa takana on ilkeys tai pahansuopaisuus. Yleensä siellä on se ihmisyys, josta heijastuu monia eri asioita – monia eri vivahteita. Ja nämä heijastuvat meidän jokaisen vuorovaikutukseen, meidän käytökseen. Ja ihan yhtä usein siellä takana on väärinkäsitys, joka johtuu ihan omasta itsestä. Ja kun asioita alkaakin katsomaan vähän toisenlaisella perspektiivillä, ne myös alkavat aukeamaan ihan eri tavalla.
”We cannot solve our problems with the same thinking we used when we created them.”
~ Albert Einstein ~
Tämä muutos ei ole ollut helppo tie kulkea. Voin edelleen sanoa, että se on ollut aika-ajoin todella, todella yksinäinen niine tunteineen, jotka siinä olen joutunut kohtaamaan. Ei ole helppoa pysähtyä itsensä kanssa ja alkaa miettimään, mitkä ovat omat rehelliset vaikuttimet esimerkiksi silloin, jos sanon jollekin ”ei”. Onko tuo ”ei” se oikea vastaus asiaan? Vai onko se vain minun ihmismieleni vastaus, koska en halua, että toisen ehkäpä hyvä asia etenee? Periaate? Kyky olla kuulematta toista? Ja jos se vastaus on oikeasti ”ei”, voinko ilmaista itseni rakentavammin? Arvatkaapas, miltä tuntui, jos tiedostin, että vastaus ”ei” johtuikin ihan omasta mielestäni ilman aitoa tahtotilaa selvittää asia? Että olin itse siellä verkkosotkun sisällä, ja se sotku oli ihan ikioma mieleni sotkuni?
Jostain syystä kun tämä itsereflektio käynnistyi, se ei lopahtanut. Siitä ei tullut sitä jokavuotista tammikuun kuntokuuria, joka kestää sen muutaman viikon (ainakin minulla). Siitä alkoi matka, työminäni muutos. Pikkuhiljaa, pala palata, minä kaivauduin siitä verkkosotkusta pois. Niin siitä organisaation verkkosotkusta kuin omasta, sisäisestä verkkosotkusta. Itsereflektiosta muodostui oma työkaluni, jolla pystyin rationalisoimaan asioita ja muuttamaan itseäni. Aloin saada tilaa hengittää. Aloin löytämään oman tasapainoni. Aloin pikkuhiljaa muovautumaan kohti ihmisläheisempää johtajaa.
