Asiantuntija roolissa työskennellessäni ihaninta oli tietynlainen vapaus; vapaus tehdä ja suorittaa sillä omalla tyylillä ja omalla rytmillä. Tottahan toki silloinkin piti huolehtia vaikkapa kommunikoinnista ja vuorovaikutuksesta, mutta vaikutusalue tälle oli pienempi; olin oman itseni edustaja ja sen myötä sanoisin, että sain aika paljon enemmän anteeksi sanomisiani – tai niitä ei ehkäpä kuunneltu sellaisella “filtterillä”, kuin mitä johtajan sanomisia kuunnellaan.
Esihenkilönä toimiessani vaikutusalue toki kasvoi – mutta pysyi vielä kohtuullisen pienenä. Lähiesihenkilönä kun vuorovaikutustilanteet tapahtuvat todella usein tiimin kanssa ja myös kommunikointi on melkoisen välitöntä. Tunnetaan ehkäpä toisemme paremmin myös ihmisinä. Tokihan esihenkilönä pitää punnita sanomisia ja tekemisiä enemmän, mutta silti siinä on omasta mielestäni vielä enemmän vapautta ja tilaa olla puhtaasti oma itsensä kuin mitä johtajalla on. Asiaan auttoi paljon myös se, että ensimmäinen esihenkilöpestini tapahtui ns. firman sisällä – eli siirryin samassa firmassa asiantuntijaroolista esihenkilöksi. Minut tunnettiin jo “minuna” talossa.
Johtajana tämä kaikki muuttui. Vaihtaessani siis työpaikkaa ja rooliani esihenkilöstä johtajaksi, harppaus oli iso. Isompi, kuin mitä osasin silloin ajatella. Tai miten asian mielsin. Olin uusi organisaatiossa – koko yrityksessä. Minua ei tunnettu. Tunnustan myös, että keskityin omassa ajatusmaailmassani hyvin vahvasti asioihin; olin intoa täynnä saadakseni asioita tapahtumaan, tuloksia aikaiseksi. En yksinkertaisesti kertaakaan pysähtynyt miettimään, millainen johtaja haluaisin olla.
Jälkikäteen sanottuna voin todeta, että hyppäsin johtajaksi siis “kylmiltäni”. Tämä johtunee omasta ajattelumaailmastani: omassa arvomaailmassani vain teoilla on merkitystä, tittelit ovat sivuseikkoja. Eli en ole ikinä ollut tittelihakuinen henkilö. Samoin – kuten olen jo aiemmin sanonut – olen ollut hyvin asiakeskeinen työntekijä. Minulle työ on työtä ja työrooli on – noh, se on työrooli. Olin toki nähnyt paljon hyvää johtamista. Mutta en mieltänyt, että olin johtaja. Näin roolin vain sen vastuiden kautta – mahdollisuuksina päästä hallinnoimaan ja kehittämään isompaa kokonaiskuvaa. Se oli se, mikä minua ajoi tuohon tehtävään.
On oikeastaan aika jännä ajatella ja hahmottaa asiaa tältä kantilta näin jälkikäteen. Tunnistan myös sen, että en oikeastaan ole puhunut muiden johtajien kanssa heidän ensimmäisen johtajapestinsä kokemuksista; miten he ovat kokeneet hypyn tuohon rooliin. Onko heillä ollut samanlaisia kokemuksia? Tai onko jossain checklista aloittelevalle johtajalle, mitä kannattaa ottaa huomioon? Vai olenko ihan yksin tämän ajatukseni ja kokemukseni kanssa – osaavatko muut ajatella siirtyessään esihenkilöstä johtajaksi paitsi itse asioita, myös sitä, millainen johtaja haluaa olla? Ehkäpä.
Sinänsä huomaan johtajakokemuksieni tuoneen toisenlaista näkökulmaa uusiin johtajapesteihin. Niissä painottuu enemmän se mahdollisuus ihmisten johtamiseen – kulttuurimuutosten tekemiseen. Toki älyä haastavat asiat ovat tärkeitä, mutta ne eivät täytä johtajarooliani enää 100%. Siinä on iso siivu varattuna juurikin sille, millainen johtaja haluan olla. Miten haluan vuorovaikuttaa – millaisen tunteen ja tilan haluan jättää ihmisiin.
Olisinko voinut varautua ensimmäiseen johtajapestiini toisin? Ehkäpä. Toisaalta totean nyt oman kokemukseni perusteella, että (ihmisten)johtajaksi ei voi tulla opiskelemalla. Myöskään pelkkä coachaus ei riitä. Ihmisten johtajaksi pitää kasvaa. Hienosti sanottuna: johtajaidentiteetti rakentuu oikeasti vasta omien kokemusten kautta.
