Työyhteisössä täytyy olla niitä kriittisiä arvostelijoita. Ilman sitä, asiat eivät ole tasapainossa eivätkä ne kehity. Mutta jostain syytä huomaan, että kriittinen arvostelija saa omassa ajatuksessani joskus kohtuuttomat mittasuhteet. Jos hän esittää kärkästä ja negatiivista kommenttia varsinkin johtamisesta, ajattelen, että kaikki muut ovat ilman muuta samaa mieltä. Koska eihän asiat voi olla hyvin…
Tunnistatteko kuvion? Siis tuo edellä mainitsemani pitää omalta kohdaltani täysin paikkansa. Kait tästä joku psykologi sanoisi, että itsensä pienentämistä tai muuta vastaavaa. Itse kuitenkin ajattelen, että kyseessä on perustunteella ja tunne-elämällä varustetun ihmisen normaali ajatus. Ihmisen, joka ei halua kenellekään mitään pahaa. Ihmisen, joka joutuu työnsä puolesta ottamaan vastaan suht rakentamatontakin kritiikkiä. Ihmisen, joka on herkkä.
Ei sinänsä, tiedostan että en itsekään ole aina täydellinen “parannusehdotuksia” antaessani.
Vaikka organisaatiomme tilanne on tällä hetkellä oikeasti hyvä, meiltä löytyy vielä kriittisiä arvostelijoita. Kun he ovat myös ns. “kovaäänisiä”, oli oma ajatukseni että organisaatiossa on varmasti todella kriisin hetket kohta käsillä. Että vanha lähtee taas toistumaan.
Ja pah! Eihän se näin ollutkaan!
Mistäkö tiedän? Meillä oli muista syistä johtuen työhyvinvoinnin suppea kysely (tehdään muutaman vuoden välein organisaation protokollan mukaan). Ja kun tuloksia katsoin, hämmästyin itsekin. Nehän olivat oikeasti todella positiiviset. Tottahan toki jotain kehitettävää löytyy – aina – mutta oikeasti tulokset olivat positiiviset. Hyvät. Porukka voi hyvin!
Tämä pysäytti ajattelemaan. Miksi ihmeessä annan kritiikin leimata minun päässäni koko porukan? Miksi ihmeessä annan muutaman äänen tehdä tämän omalle käsitykselleni koko organisaatiosta?
Taustalla on varmasti nuo vanhat kokemukseni. Tietynlainen pelko, että olenko sittenkään onnistunut kasvamaan ja muuttumaan. Että olenko oikeasti saanut organisaation tilanteen paremmaksi. Taustalla varmasti vaikuttaa myös se, että haluan oikeasti johtaa hyvin. Toki vaativasti, mutta hyvin. Haluan, että ihmisillä on hyvä olla niissä raameissa, joita työelämä asettaa.
Tulosten läpikäynti ja kokonaisuuden hahmottaminen oli myös oivallus siitä, kuinka epäreilua on, että annan kriittisen äänen paisua suuremmaksi kuin se on ja annan sen peittää alleen – tai jopa leimata – koko organisaation. Tämä oli minulle todella tärkeä “take-away”. Kriittistä ääntä tarvitaan. Mutta siitä ei saa tehdä suurempaa, kuin mitä se on. Se ei saa leimata koko kokonaisuutta. Minun pitää pystyä myös kuulemaan ja näkemään hiljaisuus.
Tämä oikeastaan taas avaa tätä johtajuuden suuren suurta dilemmaa. Haastetta. Kaiken kiireen ja häslingin keskellä sinulla pitää olla kyky kuunnella. Sinulla pitää olla kyky laittaa asiat mittakaavaan. Sinulla pitää olla kyky kuulla kriittinen ääni. Mutta myös se hiljaisuus – eikä automaattisesti tulkita, että hiljaisuus tarkoittaa kritiikin kannatusta.
Ei helppoa?
No ei. Mutta ehdottomasti harjoittelun arvoista!
